Wii-konsolin loppumetreillä ilmestynyt Xenoblade Chronicles jäi harmillisen pienen porukan herkuksi. Syvällinen ja rikas seikkailu upotti pelaajansa valtavaan roolipelimaailmaansa. Kyseessä on kiistatta yksi edellisen sukupolven hienoimpia teoksia, vaikka vain ani harvat ovatkaan sitä jääneet kaipaamaan. Onneksi Wii U:n omistajat pääsevät myös loikkaamaan avaruuden syövereihin, sillä jatko-osa Xenoblade Chronicles X tarjoaa maittavaa seikkailtavaa kymmeniksi tunneiksi.
Vaikka Nintendon konsolien pelit ovat tunnettuja varsin positiivisista ja iloisista ilmapiiristään, Xenoblade Chronicles X ei moisille traditioille kumartele. Musertavalla voimalla iskeneet avaruusoliot tuhoavat maapallon, joten Telluksen viimeisten ihmisten on paettava muualle. Pakoalus päätyy muutamien vuosien jälkeen tenhoavalle Mira-planeetalle, josta voipunut sankari viimein herää. Tyystin yksin ei onneksi tarvitse temmeltää tuntemattomalla planeetalla, sillä ihmiskunnan rippeet ovat perustaneet New Los Angeles -asutuskeskittymän, joka toimii alueen pääkaupunkina.
Pelin tehtävät koostuvat tarinatehtävien ohessa myös vehreän planeetan tutkimisesta ja asuttamisesta. Vallassa oleva BLADE-organisaatio työllistää pelaajan luomaa sankaria tuntemattoman alueen kartoittamisessa, ihmisten pelastamisessa sekä vihollislaumojen neutralisoimisessa. Melko monotoniselta tuntuvat tehtävät onnistuvat hetkittäin kaappaamaan kiinnostuksen mielenkiintoisilla viittauksilla ja teemoilla, sillä pelimaailma ei epäröi käsitellä esimerkiksi uskontoa. Vastaavanlaisia vakavia aihioita soisi näkevän peleissä useamminkin.
Lähes sata tuntia kellottava tarina ei onnistu nousemaan seikkailussa kovinkaan kiinnostavaksi, sillä Xenoblade Chronicles X:n suurin valtti on sen valtaisa ja houkutteleva maailma. Hehkeän Miran pinnalla tallustaminen käykin tutuksi, sillä vaikka tarinatehtävän vaatima pelastusoperaatio itsessään ei vie kuin hetken, tapahtumapaikalle pinkominen ottaa enemmän aikaa. Matkustaminen onkin nautinnollista, sillä Mira on kuvankaunis planeetta, joka tuo mieleen Leijonakuninkaasta tutun Jylhäkallion sekä Final Fantasy -maailmojen ristisiitoksen. Horisontti on täynnä ylväitä kalliomaisemia, vehreitä aukioita ja loiskuvia vesistöjä. Pelimaailma ei tarvitse edes lataustaukoja valtaisasta koostaan huolimatta, mikä on todella hieno suoritus tekijätiimi Monolith Softilta. Wii U:n tehot tulevat tosin sen verran esteeksi, että monet viholliset ja esineet pompsahtavat ruudulle vasta riittävän lähelle päästessä. Kyseessä on onneksi vain pieni kauneusvirhe.
Pelimaailman kiertäminen on vapaamuotoisen samoamisen ohella keskeistä myös sivutehtävissä, joita voi kerrallaan pitää mukanaan parikymmentä. Perfektionistin tarve kaiken suorittamiseen laantuu maastosta löytyviä esineitä keräämällä ja villieläimiä lahtaamalla. Tehtävät ovat roolipelejä kalunneille hyvin tuttuja. Petoeläinten kanssa on syytä olla tarkkana, sillä osa villiotuksista on hivenen darksoulsmaisesti aivan liian vahvoja pelaajan voimille. Onneksi isoimmat dinosauruksen kaltaiset mörököllit eivät käy omaehtoisesti päälle, joten liian suuren suupalan haukkaamisesta saa syyttää vain ja ainoastaan itseään. Taitojaan ehtii mitata myöhemminkin, kunhan matkaan on tarttunut kokemustaso tai kymmenen.
Jos ja kun maastossa apostolin kyydillä eteneminen alkaa tuntua puuduttavalta, päästetään pelaaja viimein Skell-robottiasuihin käsiksi. Koollaan ja teknisyydellään varsin maskuliiniset Skellit mahdollistavat entistä väkevämmän sekä menevämmän toiminnan. Mechansa sisällä rallatteleva seikkailija pääsee myös paikkoihin, jonne ei ole jalkaisin asiaa. Pienenä moitteena voisi todeta, että Skelleihin olisi mukava päästä käsiksi hitusen nykyistä aiemmin, mutta murhe on Miran maisemissa ilakoidessa melko pieni.
Keräämisen ja samoamisen ohessa meinaa lähes tyystin unohtua, että mukana on myös melkoisesti taistelua. Turhan hankalaksi rakennetun mätkintämekaniikan kanssa sinuiksi pääsemisessä menee kauan, mutta lopulta vaiva palkitaan. Siinä missä peruslyönnit ja -ampumiset tapahtuvat itsestään, erikoisiskujen valitseminen tuo mätkintään runsaasti syvyyttä. Lievä yksinkertaistaminen olisi kuitenkin tehnyt systeemille poikaa jo pelkästään lähestyttävyyden vuoksi. Onneksi liian vaikeiksi osoittautuneiden pomotaisteluiden jälkeen on mahdollista laskea vaikeusastetta. Toinen vaihtoehto on pyytää verkon kautta muiden pelaajien hahmoja tukijoukoksi, mikä helpottaa isoimpienkin korstojen kaatamista.
Teknisesti Xenoblade Chronicles X on todellinen taidonnäyte. Peli rullaa sujuvasti ulkoasullisesti niin säteilevässä maastossa kuin harmaammassa New Los Angelesissakin. Ruudunpäivitys ei ota osumaa edes silloin, kun horisontti piirtyy kaukaisuuteen asti. Hahmomallinnuksen nukkemaisuus ei näytä järin realistiselta, mutta kyseessä lienee tietoinen tyyliratkaisu. Modernin listamusiikin kaltainen räppi, rock ja hiphop ujeltavat äänimaisemana ikävän epätasalaatuisena, sillä kappalelistauksessa on hyvien rallien ohella myös totaalisia hutikuteja.
Xenoblade Chroniles X on erinomainen lisä Wii U:n turhan kapeaan pelivalikoimaan. Sen syvyys ja monipuolisuus ei aukene hetkessä, mutta vaivannäkö palkitaan ruhtinaallisesti. Roolipeleistä tai eeppisen somista maisemista innostuvat voivat kuitenkin sijoittaa rahansa Xenobladeen rauhassa, sillä parhaimmillaan peli on Miran maailmasta nauttiessa.
Ikäraja: 12
Saatavilla: Wii U
Markus Mesiä