Tomi Putaansuu on hehkuttanut levyn tuottajan Michael Wagenerin panosta lopputuloksessa ja soundillisesti se onkin kaikkien aikojen parasta Lordia. Jokainen soitin erottuu hienosti. Suomi-hevin perisynnistä, tukkoon ahdetusta tuuttauksesta, ei ole jälkeäkään. Muuta kovin uutta Lordi ei viidennellä albumillaan tarjoa: lähinnä samaa 80-lukuista tukkaheviä kuin edellisilläkin levyillä. Kertosäkeet ovat silti iskevämpiä ja säkeistöt melodisempia kuin aiemmin.
Babez for Breakfastilla todella huomaa, kuinka tyylitajuinen soolokitaristi Amen on. Hänen soittonsa on yksinkertaisen linjakasta vailla turhaa tiluttelua. Wagenerin tuotannossa korostuu valitettavasti Mr. Lordin korinan rajallisuus. Mies osaisi halutessaan laulaa sävykkäämminkin, siitä todistavat osat Call Off The Weddingissä ja Discoevilissä. Tämä yhden jakson huipentuma. Lordin olisi tämän jälkeen aika etsiä kunnolla uusia suuntia. Kannattaisiko katsella 1970-luvulle?
Antti Ervasti