Jos ei saa kiksejä siitä, kun pitkätukat veivaavat toinen toistaan hankalampia sweeppaus-sooloja tai epäkeskompia riffejä yli kahdensadan iskun minuuttinopeudella, voisi kuvitella, että Stam1nan pääpointti menee täysin yli ymmärryksen. Stam1na välttää tämän sudenkuopan suvereenisti. Bändin äärimmäinen ultrateknisyys ei nouse missään vaiheessa itseisarvoksi, vaan se on enemmänkin itsestäänselvyys. Hyyrysen ja Olkkosen kitarat nakuttavat rytmikierouksia kuin kellot ja Teppo Velinin rummut paukkuvat taustassa vähintään yhtä taiturimaisesti. Päätöskappale Viimeinen Atlantis on tyypillisen Stam1na-biisin ja pianoballadin eeppinen ja onnistunut hybridi.
Levyn pitää tiiviisti kasassa kuvaus synkeästä tulevaisuuden dystopiasta Viimeisestä Atlantiksesta aikana, jolloin kulutusjuhla on tuhonnut maapallon lopullisen henkihieverin partaalle. Kun lopulta Hyrde visioi pysäyttävästi meren päällä kelluvasta muovimantereesta sen alla nukkuvasta Viimeisestä Atlantiksesta ei voi kuin todeta, että Stam1na on tehnyt viisi vuotta debyyttinsä jälkeen uransa tasalaatuisimman ja yhtenäisimmän albumin. Sellaisen, jonka on helppo olettaa muotoutuvan koko Suomi-metallin jyhkeäksi kulmakiveksi.
Oskari Onninen