Suomalainen maaseutu 2020.
Ei oo maitolaitureita ei.
Ei oo heinäseipäitä ei.
Eikun mitäs silmät näkevätkään! Satakunnasta löytyy vielä heinäseiväs. Se seisoo yksinäisenä ja ylhäisenä keskellä peltoa.
Poissa loistavat tämän ajan valkoiset ”dinosauruksen munat”, heinäpaalit, joissa nykyään heinää säilytetetään.
Pakkohan tässä on itkeä heinäseipäälle kaipuuitku.
Heinäseiväs oli yleensä nuoren kuusen rungosta tehty, noin 2,5 metriä korkea ja noin 7–9 cm halkaisijaltaan oleva molemmista päistään teroitettu seiväs, jota käytettiin kuivatettaessa heinää talvirehuksi. Heinäseipäät alkoivat levitä Suomeen Skandinaviasta 1900-luvun alussa. Niiden käyttö yleistyi toisen maailmansodan jälkeen. Seipäälle heinä mätettiin eli nosteltiin heinähangolla.
Kun puimakoneet yleistyivät, samoja seipäitä alettiin käyttää myös niitetyn viljan kuivatukseen.
Heinä- ja viljaseipäiden käytöstä luovuttiin yleisesti 1980-luvun alkuun mennessä ensin leikkuupuimurien ja sitten heinän paalauksen levittyä käyttöön.