Idols 2011 – Bye Bye Beautiful

Idolsin ensimmäinen finaali aloitettiin yhteislaululla. Queenin We Will Rock You kajahteli osittain kornisti, kun rockrajoitteiset yrittivät täyttää Freddie Mercuryn valtamerilaivan kokoisia kenkiä.

Teksti: Riina Rinkinen              Kuvat: Johan Staffan Turbanov

Hennariikka Syvänne ja Lotta Sandholm muistuttivat lähinnä jäniksiä ajovaloissa yhteislaulun soolo-osuuksissaan, vaikka ensimmäinen näyttikin uskomattoman hyvältä rajumpana versiona itsestään.

Varsinaisen laulukierroksen aloitti Martti Saarinen. AC/DC:n You Shook Me All Night Long todella heilutti minuakin. Saarinen oli suorastaan tulessa, nyt vasta ymmärrän miksi mies on pienten ja isompiekin tyttöjen mielestä niin ihana, että kiljuminen kuuluu asiaan. Ensimmäinen kerta ison bändin tukemana näytti, että mies täyttää sittenkin tarvittaessa koko lavan.

Kammosin jo ennakkoon Sandholmin esitystä, sillä Robbie Williamsin Let Me Entertain You on omassa listassani yksi parhaimmista stadionrock-kategoriaan lukeutuvista biiseistä. Kun edes laulun sanat eivät olleet hallussa, oli katastrofi valmis. Sandholm onnistui jälleen näyttämään sädehtivältä, mutta muuten aitoa kapinaa ja suoranaista rockhurmosta vaatinut kappale latistui huonoksi lukiomusikaalin päätösnumeroksi. Sandholmin kontakti yleisöön oli lähes olematon ja lyriikoiden pääpointti, julistus ”you’re not going to end up like your mom and dad”, kuulosti uskomattoman teeskennellyltä. Ehkä siksi, ettei Sandholm ymmärtänyt mitä sillä tarkoitetaan. Ystäväni sanoin: Rokkia ei voi laulaa väkisin, sitä pitää hengittää.

Ilpo Kaikkonen hyökkäsi lavalle Highway Star -kappaleen vaatimalla asenteella. Mikkiständi sai kyytiä, kun Kaikkonen kieputti itseään ja ständiä ympäri lavaa kiekuen lähes kiitettävästi Deep Purplen klassikkobiisiä. Hieman koreografioiduilta näyttäneet kuviot joka tapauksessa toimivat ja mies klaarasi rakenteellisesti ja lauluteknisesti hankalan kappaleen hyvin. Saatan toistaa itseäni, mutta rockjumalan oireet ovat nähtävillä.

Pienissä farkkushortseissa lavalle astellut Hennariikka Syvänne näytti aivan toiselta ihmiseltä. Insertissään Syvänne kertoi huonosta itsetunnostaan, koulukiusaamisesta sekä sanoi sanan ”paska”. Kiusaamistaustallaan allekirjoittaneelta automaattiempatiat keräävä Syvänne muuttuu joka kerta kiinnostavammaksi, sehän on salaa särmikäs! I Love Rock’nRoll oli osittain uskottava ja Syvänteen kissamainen äänenväri sopi kappaleeseen, vaikka esityksen intensiteetti ei loppuun saakka kestänytkään. Väliosaan tarkasti sijoiteltu mukaspontaani kiljaisu osoitti, että rock ei ole Syvänteen juttu, mutta yrittämisestä myönnettäköön kymmenen pistettä sekä papukaijamerkki.

Olin jo muodostanut Ali Elkharamista pitävän, en niinkään mairittelevan mielipiteen. Jonkinlainen padottu intohimo pääsi kuitenkin valloilleen, kun Elkharam alkoi irroitella Queens Of The Stone Agesin No One Knows -biisiä. Vaikka joukkoon olikin upotettu muutama pakollinen operettinuotti, oli mies lähempänä uskottavaa popartistia kuin koskaan. Mielipidettä on pakko muuttaa. Veto saattoi hyvinkin olla illan paras.

Viimeisenä esiintynyt Stina Girs tulkitsi poledance-liikkeiden lomassa alkujaan CCR:n biisin Up Around The Bend. Jälleen varmasti esiintynyt Girs päästeli kappaleen läpi tarvittavalla innolla, mutta fraasien loput katkesivat säännönmukaisesti liian lyhyeen, kun hän teatraalisesti heilautti mikrofonin kauemmas kasvoistaan. Onko Girs jopa liian tasainen? Wow-fiilistä ei vieläkään ole saavutettu.

Lotta Sandholmin pudotessa oikeus tapahtui, hän oli finaalikuusikon heikoin lenkki. Sandholmin esityksestä puuttui, kotimaista sketsisarjaa lainatakseni, se svengi, se groove. Ehkä hieman ironisesti, Sandholm lauloi putoamisesta kuultuaan kappaleen paremmin.