Pojat latelivat lavalla latteuksia laulujen muodossa, mutta mukaan mahtui myös yllätys.
Teksti: Riina Rinkinen Kuva: Johan Staffan Turbanov
Toinen semifinaalikierros ravisteli mukavasti ennakkoasetelmia, myös miesten osalta. Kansanlaulultakaan ei vältytty.
Paljain varpain lavalle tassutellut Ilpo Kaikkonen näytti jonkinlaiselta rockenkeliltä kokovalkoisissaan hiukset olkapäillä hulmuten. Kaikkonen esitti arveluttavan sovituksen Michael Jacksonin Billie Jean -kappaleesta. Hidas tempo ja pompöösi yleisote eivät allekirjoittaneelle täysin auenneet, mutta ainakin Kaikkonen antoi lavalla kaikkensa. Laulanta oli ajoittain kireää ja hitusen epävireistä, mutta lavakarisma on miehellä kohdallaan.
Ali Elkharam aiheutti varmasti sydämentykytyksiä vanhainkodeissa ympäri Suomen. Karjalan kunnailla, jopas sentään! Elkharamin ensimmäinen kiertue voisi suuntautua nimenomaan palvelutaloihin ja vanhainkoteihin. Elkharamin ääni on suorastaan valtava ja kadehdittavan puhdas, mutta esiintyjää miehessä ei ole nimeksikään. Mieheltä peräänkuulutettu lavanhallinta rajoittui torstain esityksessä ns. Tarja Turunen -tulkintaan: Kohotetaan hyvin varovasti vasenta kättä 10 – 20 senttimetriä, jonka jälkeen kyseinen vasen käsi, tuo tunteiden tulkki, lasketaan takaisin alkuperäiselle paikalleen.
Illan putoaja, Jusu Wirekoski, marssi lavalle punaisessa kauluspaidassa ja henkseleissä näyttäen enemmän vatsastapuhujalta kuin popparilta. Hetken odotin Wirekosken kiskaisevan pelottavan nivelleukanuken selkänsä takaa ”Haa!” -huudon siivittämänä, mutta mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan Wirekosken Muse-veto oli saanut taustalleen muunlaista tukea: hillittömän valoshown, joka muista esityksistä puuttui. Wirekoski ei luottanut pelkästään tekniikan apuun, vaan riisui esityksen aikana reteästi henkselinsä naisyleisölle silmää vilkuttaen. Semi-strip-tease ei kuitenkaan riittänyt, olihan Time Is Running Out -kappaleen ulostuonnissa toivomisen varaa. Varsinkin viimeiset falsetit aiheuttivat lähinnä lämpimän myötähäpeän tunteen.
Illan yllätyksen tarjoili Jerkka Virtanen. Viime viikolla mitäänsanomattomasti valon pisaroista laulanut Virtanen oli tällä kertaa valinnut itselleen paljon paremmin sopivan kappaleen. Faith No Moren Easy kaikui Peacockissa näennäisen vaivattomasti ja kauniisti. Typistetty fraseeraus särähti välillä Patton-fanin korvaan, mutta petraus viime viikkoiseen oli valtava. Kun äänestystuloksia luettiin ja Virtanen kuuli päässeensä jatkoon, nähtiin lavalla armoton tuuletus. Blogisti kävi kysymässä mieheltä, miksi näin?
J: Olin aivan varma, että putoan. Porukan taso on niin kova. Olen yrittänyt mennä hetki kerrallaan ja olla tyytyväinen jokaisesta askeleesta. Se, että olen päässyt näinkin pitkälle, on vahvistanut päätöksen pysyä musiikin parissa, kävi kisassa miten kävi.
R: Lauloit tänään Faith No Morea, kuulemmeko jatkossa lisää rockimpaa materiaalia?
J: Luultavasti pysyttelen tutulla soul/groove -linjalla. Diggailin kyllä aikanaan kovasti Alice In Chainsista ja muusta Seattle-menosta, joten ehkä jotakin sellaista?
Sitä sopii toivoa, uskoisin että miehen kynttilä on edelleen osittain vakan alla.
Viimeisenä esiintynyt Martti Saarinen saattaa olla vahva ehdokas koko kisan voittajaksi, ainakin jos desibelimittaria on uskominen. Kameroille poseeraamisesta selvästi nauttiva Saarinen esitti rock-klassikko Sweet Home Alabaman. Tylsä ja turvallinen valinta, eikä miehen esiintymisessäkään ollut mitään uutta tai yllätyksellistä. Hyvä, perusvarma veto miehen miellyttävällä ja teeskentelemättömällä raspilla. Vaarana on kompastua omaan yksinkertaisuuteensa ja vajota ennalta-arvattavuuden alhoon.
Ensi viikolla sukupuolijako päättyy ja tytöt ja pojat esiintyvät yhdessä.