Voi noita aikoja!
Comon toimittaja muistaa, kuinka hän kultaisen 80-luvun lopuksi, silloisten juppivuosiensa menestyksen kukkuloilla, tuoreena yrittäjänä, osti hienon puhelinvastaajan, jossa oli kuulkaas kaksi kasettipesää. Toisesta tuli nauhoitettu vastaajaviesti, toinen nauhoitti viestit.
Hintaa oli järkyttävät 2400 markkaa, eli nykyrahaksi muutettuna 400 euroa.
Lankapuhelinaikana oli aluksi vähän jopa hienoa, että ihmisellä oli puhelinvastaaja. Se antoi semisti juppimaisen kuvan omistajastaan, hän oli tärkeä, hän ei halunnut missata tärkeitä business-viestejään kuten että äiti täällä missä olet, tai Kaapo tässä, lähetkö kaljalle.
Oma hauskuutensa oli, kun kasettinauha veti väliin eli viesti tuhoutui, tai kun tottumaton soittaja ei ollut kuullutkaan puhelinvastaajan olemassa olosta ja länkytti nauhalle että mikä tämä tämmönen on haloo…haloo…onko se siellä…mitä perkele…tuut tuut tuut.
Kun ihana keltainen valo vilkkui kotiin tultaessa, oli kuin olisi ollut pieni joulu. Minulle oli viesti. Kukahan se siellä. Moderneimmissa vastaajissa oli lopulta jopa digitaalinäyttö, joka kertoi, monta soittoa oli tullut. Viisaammat erottelivat lisäksi, montako viestiä oli jätetty.
Lopulta vastaajat yleistyivät ja maksoivat enää vain vähän. Silti niitä ei hankittu – ehkä periaatesyistä – kaikkiin talouksiin.
Sitten lankapuhelimet alkoivat vähentyä. Lankaliittymiinkin sai, kiitos näppäinpuhelimien tulon, vastaajia, jotka eivät vaatineet laitetta kotona.
Nyt 2000-luvulla syntyneet pian täysikäiset nuoret eivät edes tunnista puhelinvastaajaa, kun sitä heille näyttää.
Oi niitä aikoja!