Pitkän linjan pelistudio id Software oli luomassa FPS-räiskintöjen genreä alkuperäisellä Doomillaan vuonna 1993. Tuima seikkailu kohosi varsin nopeasti klassikon asemaan munakkaan asenteensa ja todella toimivan pelimekaniikkansa ansiosta. Julkaisija Bethesda on ottanut sydämen asiakseen herätellä henkiin klassisia pelisarjoja: nyt pelaajille tarjotaan aimo annos suoraviivaista räiskintää upouuden Doom-pelin muodossa.
Doom ei ole koskaan juhlinut tarinakehyksellään. Nimettömäksi jäävä avaruussotilas heräilee tutkimuslaitoksesta, saa heti kättelyssä muutaman tehokkaan tuliluikun ja portit Helvettiin aukeavat. Homma on hyvin pitkälti sillä taputeltu. Mielenkiintoista Doomissa on, että keinotekoista juonikyhäelmää ei jää kaipaamaan, vaikka moinen taustalla periaatteessa piilotteleekin. Ei siitä ainakaan mitään mieleen jää.
Pelillisesti edetään räiskintäepisodista toiseen, jolloin seuraavaan kohtaukseen pääsee vasta vimmaisen demonilahtauksen jälkeen. Välillä etsiskellään tuttuun tyyliin keltaisia tai punaisia avainkortteja tai samoillaan hyvin piiloteltujen salaisten alueiden ja lukemattomien easter eggien perässä. Vaikka kentät ovat ajoittain jopa yllättävän laajoja kokonaisuuksia, on eteneminen loppujen lopuksi mukavan suoraviivaista. Hommaa väritetään haasteilla, jotka kannustavat läpäisemään kentät astetta monipuolisempaan tyyliin. Doomin hektiseen toimintaan painottuva rytmitys on pääasiassa hengästyttävää mutta niin kovin nautinnollista.
Ja se räiskintä! Se toimii Doomissa kuin Suomi-konepistooli parhaimpina päivinään. Demonit hyökkäävät päälle luotijunan tavoin eikä tilanteesta voi paeta ennen kuin jokainen pahis on lahdattu. Pelaaja säilyy hengissä ainoastaan vikkelien jalkojen, tehokkaiden aseiden sekä munakkaan asenteen muodostaman pyhän kolminaisuuden ansiosta. Kun demoni on saanut kyllikseen osumaa, voi tämän teurastaa mitä brutaaleimmilla lopetusliikkeillä, jolloin palkinnoksi lentelee energiaa ja panoksia. Älä kysy miksi tai miten, näin vain on. Hekumalliset räiskintäkohtaukset ovat Doomin parasta antia, eikä homma ala maistumaan missään vaiheessa puulta. Taustalla vihaisesti pauhaava industriaalimättö komppaa raivokasta atmosfääriä tyylikkäästi.
Aserepertuaari kasvaa nopeasti alun piskuisesta pistoolista klassiseen BFG-tykkiin saakka. Valikoimaan sisältyy tavanomaisemman pistoolin lisäksi tykkitorniksikin taipuvaa minigunia, gauss-kivääriä, perusrynkkyä sekä raketinheitintä. Haulikkoja on heitetty mukaan peräti kaksin kappalein. Kehittäjien mielestä normaalisti niinkin oleellinen asia kuin lippaan vaihtaminen on vain ylimääräinen hidaste. Juurikin tällaisen asenteen vuoksi demonikatrasta teurastetaan jatkuvasti niin sanotusti sata lasissa. Kaikkia tuliluikkuja tulee käytettyä kampanjan edetessä kohtuullisen tasapuolisesti, ja valikoima on onnistuttu tasapainottamaan kiitettävästi. Kahdelle reilusti tehokkaammalle erikoisaseelle on pyhitetty ohjainkapulasta omat nappinsa. Demoneja viipaloiva moottorisaha syö hurjat määrät bensaa, jolloin tappokoneella ei voi päristellä rajattomasti. Mukana on myös itseoikeutetusti kaikkien pelipyssyjen äiti, isä, mummu ja pappa BFG. Tussareihin viljellään panoksia reilunlaisesti, mutta vihun kerrallaan paloittelevaa moottorisahaa ja huoneellisen demoneja lahtaavaa BFG:tä on syytä käyttää astetta harkitummin. Jokainen ase sisältää kaksi erikoisominaisuutta, joita voi päivittää mukavaa tahtia. Koska kyseessä on todellinen supersotilas, kanniskelee tämä kaikkia tuliluikkuja mukanaan kerralla. Myös supersoltun haarniska vahvistuu pelin edetessä.
Graafisesti Doom on nykypelien kärkikastia. Vaikka maisemat ovat kohtuullisen geneerisiä verenpunaisine laboratorioineen ja varastohalleineen, ovat kehittäjät onnistuneet saamaan aikaiseksi nykypeleille ainutlaatuisen atmosfäärin. Helvetin porttien auetessa kliseisyys korostuu entisestään, mutta homma hoidetaan silti kotiin tyylikkäästi vanhan koulukunnan räiskintöjä kunnioittaen. Doom tietää varsin hyvin mitä se yrittää olla, eikä lähde missään vaiheessa kurottelemaan kuuta taivaalta. Näin se pitääkin tehdä.
Valmiiksi kiitettävän mittaisen kampanjan kylkeen on liimattu ajan hengen mukainen, eri kehitystiimin kontolle ulkoistettu moninpeli. Vaikka mukana onkin kaikki nykyräiskinnöille tutut pelimuodot ja hurjasti keräiltävää sälää, jäävät nettikahinat – loppujen lopuksi hieman yllättäen – täysin kampanjan varjoon. Ainut hiukan omaperäisempi ominaisuus on mahdollisuus muuttua sodankäynnin lomassa demoniksi. Tekijät ovat lupailleet ylläpitää verkkopuolta tulevaisuudessa ilmaisin päivityksin. Valitettavasti ketään ei vain tunnu kiinnostavan.
SnapMap-karttageneraattori on sangen monipuoliseksi osoittautuva leikkikenttä astetta luovemmille pelimiehille ja -naisille. Hulppeista valikoimista löytyykin jo mitä omaperäisempiä luomuksia rytmitajuun pohjaavista tekeleistä puhtaisiin pulmapeleihin. Valitettavasti luomusten selaaminen on ajoittain tuskallisen hidasta Xbox Onella ilmenneiden pitkähköjen latausaikojen vuoksi. SnapMap-pelimuoto elää tai kuolee puhtaasti yhteisönsä varassa. Ainakin id Softwaren tarjoamat työkalut ovat jo ehtineet osoittaa toimivuutensa.
Modernisoitu Doom on tervetullut sekä nautittava vanhan ja uuden hybridi. Nykyräiskintöihin tottuneet ovat taatusti täysillä mukana pienen asennekalibraation jälkeen, kun taas vanhemman koulukunnan edustajat ovat heti kättelyssä kuin kotonaan. Doom on reilun kymmenen tunnin mittainen raivokas ja hengästyttävä vuoristorata, joka ei petä oikein millään osa-alueella.
Ikäraja: 18
Saatavilla: PlayStation 4, Xbox One (testattu), PC
Jaakko Herranen
Lue myös: Uuden DOOM-pelin kunniaksi yksinoikeudella Comossa – Glenn Petersen: Kuvia helvetistä