Ubisoft ei ole kitsastellut Assassin’s Creed -sarjansa kanssa, sillä vuonna 2007 startannut salamurhailu on ilmestynyt debyytistään lähtien vähintään kerran vuotta kohden. Vaikka aikakausi ja miljöö onkin laitettu jokaisessa osassa uusiksi, perusmekaniikat ovat pysyneet alati ennallaan. Tuorein Syndicate-osa ei pane uudistusten osalta ranttaliksi, mutta kaikesta huolimatta tuoreinkin teos viihdyttää mainiona kokonaisuutena kymmenien tuntien ajan.
Assassin’s Creed: Syndicate sijoittuu vuoden 1868 Lontooseen, jossa teollistuminen on saanut jalansijaa. Sarjalle tyypillisesti assasiinien ja temppeliherrojen ikiaikainen nahistelu ei kuitenkaan ole ottanut loppuakseen. Fryen sisaruspari Jacob ja Evie päättää ottaa Lontoon verivihollistensa hallinnasta, mikä tarkoittaa kalmantuoksuista matkaa pitkin laajan kaupungin katuja. Assassin’s Creedit eivät ole aiemminkaan vakuuttaneet erityisen kiinnostavalla juonella, mutta Syndicate luiskahtaa sen osalta jo turhan mitäänsanomattomaksi. Kaksikon toimet tuntuvat lähinnä päähänpistoilta, eikä juoneen sisälly minkäänlaista syytä sille, miksi pelaajan tehtävä olisi tärkeä. Neutraalimpi tyyli voi tosin olla tietoinenkin valinta, sillä temppeliherrojen pyrkimykset vaikuttavat tällä kertaa jopa sympaattisilta.
Heikohkoa tarinaa kompensoi onneksi mainio sankarikaksikko. Jukuripäinen Jacob edustaa viekasta veijaria, jonka toiminnassa on aina pilke silmäkulmassa. Kopea Evie sen sijaan toimii salonkikelpoisemmin, mikä luo mukavan kontrastin kehveliveljen venkoiluihin. Erilaisista luonteenpiirteistä huolimatta sisarusparin touhussa ja dialogissa on roima annos naljailua sekä huumoria. Välivideoiden keskustelut ovat jopa poikkeuksellisen hyviä, joten tehtävien välissä olevia pätkiä katselee mielellään.
Sankarikaksikko saa onneksi mainiota taustatukea sivuhahmoilta, jotka ovat lähes kauttaaltaan onnistuneita. Mahtoivatko Charlesit Darwin ja Dickens todellisuudessa kaivata assasiinien apua, siitä tuskin on kirjallista todistusaineistoa olemassa. Ubisoft Quebec on kaikesta huolimatta luonut liudan historiantunneilta tuttuja hahmoja, jotka istuvat Assassin’s Creedin maailmaan luontevasti. Etenkin Alexander Graham Bellin keksinnöt ja oikut viihdyttävät siitäkin huolimatta, että varsinaista tarinaa ei näiden aikana kummoisesti saadakaan eteenpäin. Ainoa miinus joutaa Henry Greenin mitäänsanomattomalle hahmolle, jonka läsnäolo tapahtumissa tuntuu miehen tylsän luonteen vuoksi lähinnä riesalta.
Pelimekaniikka ei ole kummoisesti muuttunut, vaikka Batmanin Arkham-sarjaa muistuttava kiipeilyköysipyssy helpottaa kiipeilyä melkoisesti. Oli kyseessä sitten vapaamuotoinen röytäminen Lontoossa tai tehtävien tekeminen, assasiinit voivat jälleen liikkua miten tahtovat. Käytännössä jokaista seinää ja pintaa pitkin voi kiivetä, minkä lisäksi tapahtumia pystyy lähestymään monin eri tavoin. Kähvellänkö hevosvaunut väkivalloin miekka tanassa, hiljaisen tappavasti varjoja hyödyntäen vaiko ihan vain kulkuneuvoon juosten? Mikään konsti ei ole poissuljettu, vaan pelaaja voi toimia juuri kuten parhaaksi näkee. Varomattoman ahnas sankari huomaa kuitenkin manaavansa päätöstään viimeistään siinä vaiheessa, kun tusina pahaista vartijaa muljauttaa verekseltään kiinni jäänyttä protagonistia.
Taistelusysteemi perustuu edelleen yksinkertaiseen sormijumppaan, jossa pelaaja voi hoitaa kerrallaan armeijakunnallisen vihollisia. Lähikontaktia vaativaan kiipeliin jääminen on kuitenkin yleensä kaikkein vähiten mieluinen tilanne, sillä tehokkaimmin pelaaja etenee varjoista ketkun kerrallaan napsien. Tekoälyhahmot eivät tarjoa kovin kummoista haastetta, sillä edes esimerkiksi keskelle katua heivatun vartijan ruumis ei saa kollegoja nostamaan valmiustilaansa. Vaikka lopputulosta voisikin repostella turhan helpoksi, se saa assasiinin tuntumaan todella vaaralliselta sankarilta.
Hiiviskelyn ja mätkinnän yhdistelmä on onneksi sen verran onnistunutta, ettei sen jatkuva toistaminen haittaa ainakaan liiaksi asti. Parikymmentä tuntia kellottavan seikkailun pelaaminen ei nimittäin tarjoa kummoistakaan vaihtelua, vaan kaikki tehtävät ja sivuduunit tarkoittavat lähinnä toiminnallista puuhastelua. Varsinkaan julkeasti itseään toistavat sivuaktiviteetit ovat niin puhtaita klooneja toisistaan, että pidempien sessioiden aikana hommasta menee maku. Lapsitehtaiden vapauttaminen sentään tuntuu sen verran tärkeältä työltä, että niiden tapauksessa homman mielekkyydestä voi tinkiä suuremman hyvän vuoksi. Samaa ei harmillisesti voi sanoa hevoskärrykilpailuista tai etsintäkuulutettujen rikollisten pidättämisestä.
Teknisesti Assassin’s Creed: Syndicate on mainio suoritus. Ruudunpäivitys pysyy alati riittävän sulavana, vaikka Lontoon kaduilla rymyämisen seurauksena postilaatikot lentelevät, vikuroivien hevosten kuljettamat kärryt törmäilevät ja tutut maamerkit kohoavat horisontissa kirkkaina. Avoimeen maailmaan mahtuu toki aina muutamia grafiikkabugeja, mutta niiden määrä on lopulta niin lähellä nollaa, ettei asiasta viitsi liiaksi motkottaa. Edistysaskel vuosi sitten nuivan vastaanoton saaneeseen Assassin’s Creed: Unityyn on valtava. Tekijätiimi tohti pudottaa muutamassa edellisosassa olleen moninpelin tällä kertaa kokonaan pois, mikä lienee mahdollistanut resurssien keskittämisen yksinpelin onnistumiseen. Ratkaisu on erinomainen, sillä lopputulemana Syndicate näyttää ja kuulostaa kerrassaan loistavalta.
Assassin’s Creed -sarjan uudistusten puuttumisen aiheuttamasta ähkystä on puhuttu jo vuosia, enkä itsekään ollut enää täysin varma tuoreimman osan mielekkyydestä. Alkuun päästyään oli kuitenkin helppo todeta, että Syndicate tarjoaa verratonta viihdettä tuttuudestaan huolimatta. Toimiva hiippailu, upea Lontoo sekä keräilemisen sietämätön koukuttavuus tepsi tänäkin vuonna niin pahasti, että yöunien pituudesta joutui karsimaan useana iltana peräkkäin. Assassin’s Creed: Syndicate on kiistatta mainio teos, jonka parissa viihtyy varmasti. Ensi vuoden painosta varten ottaisi toki kernaasti liudan uudistuksia. Tällaisenaankin sarja on kuitenkin saanut pelaajat kiikkiin vuodesta toiseen, joten niinköhän toimivaa pohjaa kannattaa liiaksi sörkkiä?
Ikäraja: 18
Saatavilla: PlayStation 4 (testattu), Xbox One, PC
Markus Mesiä