Ruisrockin lauantaina pääkallopaikalle saapui 27,000 asiakasta, mikä on noin 8,000 vähemmän kuin parhaimpina vuosina. Tämä näkyi heti väljyydessä, ja etenkin sunnuntaina (16,000 kävijää) oli paikoin sellainen olo kuin olisi ollut vain kavereiden kesken isolla porukalla puistossa. Ruisrock järjestetään Ruissalon kansanpuistossa ja sinne todellakin mahtuu väkeä ihan kiitettävä määrä. Kävelyreitti, mikä festarialueelle johtaa onkin jotain ihan muuta. Se paljon puhuttu reilun kahden kilometrin matka kapeaa rantatietä voi ahdistaa jos isoja sumppuja pääsee kertymään. Lauantaina poistuessani huomasin, että festarikansa toimi ihan fiksusti – kiireellisimmät asiakkaat melkein juoksivat tien vasemmassa reunassa ja löntystelijät oikealla.
Oikeastaan tuosta kävelyreitistä on turha valittaa. Hyvinhän se kulkee. Ei tarvitse mennä kuin Roskildeen niin kahden esiintymislavan väli on jo tuota luokkaa, siellä sitä vasta kävelläänkin. Linja-autoistakaan ei ole pulaa. Ilman jonottamista pääsin kyytiin, tosin naama tuulilasissa kiinni. Laittomiin määriin asti ahdetut bussit voivat olla kuumia. Toimittajat normaalisti kulkevat vesibusseilla, mutta kun vip-passeja myydään tajuton määrä, ei ole mitään järkeä odottaa kyytiä keskustaan kahta tuntia. Kävellen olisit jo kotona. Myös pressipassin noutaminen oli järjetöntä kahden tunnin jonottamista kun lipun voi ostaa ja saada sen samantien.
Lauantain pääesiintyjänä nähtiin PMMP ja tuntui oudolta, että kotimainen bändi täyttäisi tätä virkaa. Niittylavan edusta oli kuitenkin todella täynnä. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat Suomen kovimmat muijat, ja tietävät sen itsekin. Välispiikit vaikuttavat improvisoiduilta, mikä on pelkästään hyvä asia. Jättiscreeneiltä nähtiin videomateriaalia tyttöduon aiemmalta Ruisrock-vuodelta. Taisi olla 2006. Jori Sjöroos käväisi lavalla myös ihan alussa ja Mira maksoi seuraavana päivänä takaisin esiintymällä Magenta Skycoden keikalla taustalaulajan ominaisuudessa.
Lauantain odotetuimpiin artisteihin lukeutui ensimmäistä kertaa Suomessa nähty Elbow. Vokalisti Guy Garvey (kuvassa ylhäällä) oli sympaattinen ja otti yleisönsä telttalavalla. Tämähän oli hyvää musiikkia, ja sitä soitettiin selvästi yliajan. Anna Calvi taas soitti kymmenen minuuttia lyhyemmän setin. Kaunis ja ujonoloinen kitaristivokalisti välitti tunnelmointinsa hyvin teltan perälle saakka. Edellä mainitut kaksi brittiesitystä olivat lauantain parasta antia. Ennen näitä kahta nähtiin teltassa rankempaakin musiikkia kun Bring Me The Horizon (niin ikään Briteistä) pisti emotytöt ja -pojat hyppimään. Liki kauttaaltaan tatuoitu laulaja (kuvassa alhaalla) sai jengin tauottomiin pitteihin ja takarivistä katsottuna homma näytti pelottavalta. Jatkuvasti näki hengästyneitä nuoria poistuvan hetkeksi raikkaaseen ilmaan, ja olipa yksi tyttö saanut kasvonsakin pahasti verille.
Niittylavalla Bullet For My Valentine (Briteistä – tietenkin) introtti jälleen keikkansa purevalla Carmina Burana -sävellyksellä. Klisee musiikkivalinta, johon harva pystyy mahtipontisuudella vastaamaan. Bulletin jätkät ovat kuitenkin ammattitaitoisia soittajia ja jengi oli täysillä mukana. Suurin yllättäjä oli kuitenkin ruotsalainen bob hund, jonka toivoisi palaavan Ruisrockiin. Horizonin kanssa valitettavasti päällekkäin esiintynyt indieryhmä oli mahtavan svengaavaa tavaraa, itse näin tästä vain viimeisen vartin, mutta rakastuin. Ulkoisesta olemuksestaan (Zorro-naamiot jne) huolimatta kyseessä ei ole vitsi. Päällekkäisyyksiä oli muutenkin melkoisesti. Oli vaikeaa valita esimerkiksi Elbow’n, Rubikin ja Apulannan välillä. Viimeksi mainittu on yhä Suomen kovimpia bändejä. Yleisöstä nousi käsittämätön höyry, mikä koostui ihmishiestä, maapölystä ja rakkaudesta.
Ruisrockissa paviljonkilava oli tänä vuonna saanut kyytiä ja pikkulavakin oli erilainen. Siellä paikallinen maailmannimi Felix Zenger beatboxasi festarikansan sydämiin Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgrenin avustuksella. Tommy kuvasi melkein koko keikan omiin arkistoihinsa. Kaikinpuolin hieno lauantai.
Jo etukäteen (esiintyjälistaan tutustuessa) oli selvää, ettei sunnuntaina nähdä suurta yleisöryntäystä. Aikaiset linnut saapuivat paikalle katsomaan Jenni Vartiaista, ja tähän perään Magenta Skycodea, mikä on eittämättä yksi parhaista englanniksi laulavista suomalaisyhtyeistä. Paahtavan auringon alla Converse-lava oli rauhalliselle musiikille suotuisa valinta, mutta heti amerikkalaisen folk-ryhmän Fleet Foxesin aloitettua aurinko meni pilveen. Helpotus. Rauhallista tunnelmointia tarjosi myös pikkulavalla Olavi Uusivirta akustisella setillään. Viime vuosina Provinssirock ja Ruisrock ovat napanneet aina jonkun Suomi-legendan esiintymään iskelmätaivaalta. Tänä vuonna Turussa nähtiin Kaija Koo, ja kyllä yleisö laulan sanat osaa. Hyvä meininki ja hyvin sopii rockimpaankin sakkiin, etenkin päivänä jolloin isoimmat nimet olivat kaukana bailaamisesta. Tähän mennessä.
Ranskalainen Manu Chao La Ventura oli päivän pääesiintyjä, mutta sitä jaksoi katsoa vain vartin. Eturivissä oli varmasti hyvä meno, muttei se tarttunut taaemmaksi. Me Gustas Tú – hittiä odoteltiin ja kai se sieltä tulikin, montakin kertaa. Ruotsalainen Robyn pesi Manun jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Miten nuo naapurimaamme naisesiintyjät (mallia Maja Ivarsson) osaavatkin tuon niin hyvin (with every heartbeat)? Robynin kanssa samaan aikaan kuultiin vakiovieras Michael Monroeta, joka tuskin petti tälläkään kertaa. En nähnyt kun Rrrrobyn oli pakko tsekata, oli hän Flow’ssa viime vuonna sen verran kovassa livekunnossa ja Rrruisrrrockissa vieläkin parempi. Taittui neidiltä hienosti suomalaiset ärrät pitkinä venytyksinä Turrrussa.
Poikkeuksellisesti Ruisrock-sunnuntai päätettiin tänä vuonna muutamaa tuntia aiemmin (klo 22) Provinssirockin tyyliin. Ihan hyvä, kolme päivää ottaa voimille. Ensi vuonna taas uusiksi, eikös?
Teksti: Tero Heikkinen
Kuvat: Julia Uusitalo