Idolsin neljännessä finaalissa nautittiin teeman mukaisesti läskeistä big band -soundeista. UMO, Antti Rissanen ja aina yhtä plastinen Laura Voutilainen kirittivät kolmea jäljellä ollutta finalistia Peacockissa.
Teksti: Riina Rinkinen Kuva: Johan Staffan Turbanov
Martti Saarinen lasketteli läpi Mustang Sallyn ihastuttavan varmasti, vaikkakin hetkittäin taustakuoron leveän äänivallin armollisella avustuksella. Saarinen on improvisoidessaan miellyttävän rento, mutta esikuvien kenkien täyttämiseen on vielä matkaa: nuottien täytyisi päästä leijumaan ja keinumaan vapaan harkitusti omassa hetkessään.
Hennariikka Syvänne oli valinnut teemaan täydellisesti sopivan kappaleen, Fly Me To The Moon. Syvänteen ihastuttavaan falsettiin perustettu sovitus esitteli kyllä Syvänteen vahvuutta, mutta paljasti myös heikkouden. Syvänne kykenee riittävän varmasti toistamaan tarkkaan ennalta opetellun melodian, mutta sen spontaani koristelu ei onnistu. Syvänne lähti kotiin yksinkertaisesti itseluottamuksen puutteen takia. Syvänne on kuitenkin sen verran musikaalinen, että luova sävellystyö varmasti häneltä onnistuisi oikeanlaisessa mielentilassa sekä ympäristössä.
Ali Elkharamin mainio valinta, Knock On Wood, pärähti käyntiin vahvalla nasaalilla. Tarkasti oikeaan kohtaan upotettu ensimmäinen falsetti-iloittelu oli vähintäänkin erikoinen. Negrospiritualistista hurmahenkeä tavoitellut Elkharam piti katseeni tiukasti itsessään. En kuolemaksenikaan pystynyt käsittämään mitä lavalla tapahtui; katsoinko kolaria vai kuplivaa teinihysteria-astiaa?
Myös Martti Saarinen pääsi esittelemään falsettiaan Sami Saaren kappaleessa Ainutkertainen. Letkeä biisi vedettiin letkeällä asenteella, ilman yllätyksiä, ilman virheitä, ilman kummempia muistijälkiä. Saarisen ilmeessä on jotain mistä en pidä. Jotakin täysin ulkomusiikillista ja irrationaalista, jotakin ärsyttävän itseriittoista. Luterilainen kasvatukseni huutaa Saarisen kasvoille lisää nöyryyttä!
Hennariikka Syvänteen toisen kappaleen aikana oli artistin tappiomieliala jo selvästi nähtävissä. Oli kuin Syvänne ei olisi jaksanut tai viitsinyt korjata toistuvia pieniä huolimattomuusvirheitä melodian tulkinnassa. Manasiko Syvänne päällensä itseään toteuttavan profetian? Huonosta itsetunnosta läpi kilpailun kärsinyt Syvänne on suojelunhalun herättävä hahmo, jolle toivoisin vähintään modernin prinessasadun onnellisen lopun: puolet Itä-Helsingistä ja kesäromanssi Olli Hermanin kanssa.
Kappale alkoi jälleen nasaalivoittoisena, kun Ali Elkharam tarttui kaksin käsin tiehen, josta niin monet ovat ravistelevan tunteikkaasti ennen häntä laulaneet. Ja luoja nähköön, tämä on totuus: hetken ajan näin penkillä pökkelöivän miehen kasvot, Suomen kansalle tutut kasvot – sehän on Tapsa, Kansan Tapani! Saattaa hyvinkin olla niin, että Elkharam vie tulevaisuudessa sekä Kansan että Voutilaisen paviljonkikeikat. Iskelmä elää taas yli yhden sukupolven ja lapset saavat jatkossakin juhannustansseissa jaffaa.