Ilpo Kaikkonen jäin finaalikolmikon ulkopuolelle rokkikukkoilustaan huolimatta.
Teksti: Riina Rinkinen Kuva: Johan Staffan Turbanov
Kolmannen finaalin teemana kilpailijat lauloivat elämänsä tärkeimpiä kappaleita, kaksi kukin. Valinnat olivat osittain hämmentäviä. Jos itse kasailisin moista listaa, esimerkiksi lastenlauluja ei löytyisi listan kärkipäästä yhtään.
Ilpo Kaikkonen aloitti illan kinkerit Led Zeppelinin kappaleella Stairway to Heaven. Kaikkosen esiintyminen oli valtava pettymys. Heti alusta onnettoman alavireisesti laulanut Kaikkonen ei saanut tuotua kappaleen munattomaan sovitukseen häivähdystäkään rock-henkeä ja ylärekisterin kiljahdukset saivat aikaan lähinnä myötähäpeän huokauksia. Kaikkosen ääniala ei riittänyt hankalaan rock-klassikkoon edes melkein ja esitys olikin ehdottomasti Kaikkosen Idols-historian huonoin. Rock antaa anteeksi, mutta rajansa kaikella!
Martti Saarinen jatkoi suomirock-linjallaan Eppu Normaalin merkeissä. Saarinen souteli kunnialla esityksensä läpi, mutta kappale oli melko mitäänsanomaton tunnetumpaan Eppu Normaalin tuotantoon verrattuna. Jotenkin ponnetonta Saarisen ulosanti oli, vaikka laulullisesti virheiltä vältyttiinkin.
Ali Elkharam jatkoi illan bakkanaaleja laulullaan Sininen uni. Oliko Elkharamin lapsuus niin auvoisa, että tuutulaulu kuljettaa vieläkin miehen kohdunomaiseen euforiaan? Käydäänkö Elkharamin sisäinen monologi kenties Tapio Rautavaaran äänellä? Valintakriteerit pysyvät pimennossa, mutta miehen esityksestä ei löytänyt moitteen sijaa. Operettioireet ovat miehen – ja meidän muiden – onneksi hiipumassa.
Hennariikka Syvänteen ensimmäinen kappale oli Abban The Winner Takes It All. Ennakkoon ajattelin, että kappale saattaa sopia Syvänteen äänelle hienosti. Ensimmäisen säkeen aikana kaikki olikin hyvin, ellei paremmin. Tutut kylmät väreet hiipivät pitkin käsivarsiani, mutta kuinkas sitten kävikään? Tempon nostossa Syvänteeltä karkasivat ohjat käsistä eikä ääni enää pysynyt kasassa. Hyvin alkanut esitys kompastui omiin jalkoihinsa ja tuli päälaki edellä maaliin.
Kun Ilpo Kaikkonen saapui lavalle toistamiseen, olin aivan varma, että mies on kerännyt itseään takahuoneessa ja että nyt kyllä onnistutaan. Höpö höpö. Sama peevelin alavire mukana kappaleen alusta loppuun ja falsettikohdat suorastaan kammottavia. Ala-arvoinen suoritus kaikenkaikkiaan. Vaikka tuomari Nikulan mukaan vireellä ei ole väliä, tohdin olla eri mieltä. Ei Kristiina Braskistakaan tulisi edes siedettävää laulajaa jos hän vaihtaisi tyylinsä rockiin ja sitä kautta saisi sävelkuuroutensa anteeksi. Ilpo putosi finaalikolmikosta täysin aiheesta.
Martti Saarinen oli petrannut läsnäoloaan toiseen kappaleeseensa ja I Will Remember oli tunnelmaltaan jo aivan toinen. Saarisen ulosanti on tasaisen vahvaa ja kannattajajoukot sinnikkäitä. Voi vielä hyvinkin käydä niin, että Saarinen korjaa lopulta koko potin.
Toisen kappaleensa pianolla itse säestäen esittänyt Ali Elkharam näytti yllättävänkin vakuuttavalta instrumenttinsa takana. Coldplay ei ole niitä helpoimpia versioitavia ja Elkharam onnistui lähes täydellisesti paria horjuvaa falsettia lukuunottamatta. Elkharamin kunniaksi on sanottava, että hän on jäljellä olevista kilpailijoista kehittynyt esiintymisvarmuudessaan toisia huomattavasti enemmän. Ääntäkin käytetään viikko viikolta monipuolisemmin.
Hennariikka Syvänteen Veden alla oli kerta kaikkiaan ihastuttava! Heikoissa asemissa ensimmäisen kappaleensa jälkeen ollut Syvänne äyskäröi itsensä kisassa pinnalle upean kappaleen upealla tulkinnalla. Syvänteen falsetti on niin kaunis ja kirkas, että kuuntelija tuskin uskaltaa hengittää illuusion rikkoutumisen pelossa. Syvänne teki sen, mihin Kaikkonen ei pystynyt.