Idols 2011 – Vaatimatonta, vaisua, vähän sinne päin

Vuoden 2011 Idolsin toisessa semifinaalissa lavalle astelivat miesehdokkaat. Yllätysnimi ei ollut yllätys ja vielä vähemmän yllätti herran pikainen poistuminen takavasemmalle.

Teksti: Riina Rinkinen      Kuva: Johan Staffan Turbanov

Miessemifinalistien joukosta ei ennakkomielikuvaa ollut lainkaan, paitsi hämärä ja utuinen käsitys siitä, että joukossa on yksi Robert Plantin näköinen kaveri. Oikeudenmukaisuuden nimissä pelkästään look-a-like -pisteillä ei voi lunastaa ennakkosuosikin paikkaa ja suu viivana odotin kultakutrin esiintymistä.

Torstain laulurupeaman aloitti charmantti körmy, Martti Saarinen. Jotain sydämen sulattavaa siinä on, kun iso kalju mies laulaa herkästi hymykuopat vilkkuen, rakkaudesta. Huomasin käsivarsieni oireilevan kananlihan suuntaan esityksen puolimatkassa, mutta perille ei ihan päästy. Ääni on ihana, mies komea ja kookas, mutta Martti Martti, esitätkö vain laulavasi? Tahdon kuulla jotakin suurempaa, jotakin rajoittamatonta ja villiä! Säestyksen minimaalisuusko teki suuremmasta osasta illan esityksiä hyssyteltyjä pumpuliversioita?

Ali Elkharam jatkoi illan kavalkadia valitsemallaan radiohitillä. Tämä miehenä esiintyvä kakkosnelonen olisi mennyt hyvin vahanukesta, jos huulien liikkeet olisi jättänyt huomiotta. Kaverin ääni on toki vaikuttava, mutta muuten miehessä ei iske mikään. Pukeutuminen, hiukset, jopa persoona: kaikki yhtä mitäänsanomattoman yhdentekeviä. Näen jo sieluni silmin sen kohderyhmän, jolle miehen Josh Groban -henkisiä levyjä myytäisiin. Kaikin puolin vaaraton vävypoika, olkaa hyvä! Käy myös kelopuusta naapuruston tikkaperheelle.

Kolmantena lavalle kiipesi Jusu Wirekoski. Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, tuijottaisin Wirekoskea lasittunein silmin haaveillen siitä, kuinka Wirekoski huomaa juuri minut ja erityisen olemassaoloni. Loppu olisi alaikäisen rockfantasiaa. Ehkä juuri tästä syystä Wirekoski sai kohdata kaikista kriittisimmän katseeni – tiedänhän hyvin mitä siinä fantasiassa tapahtuu, kun realiteetit lyövät kasvoille kuin raaka lohi. Videoinserttinsä aikana lavalla seisoskellut Wirekoski näytti juuri niin vastenmieliseltä kuin vain itseriittoinen nuori voi. Vaan kuinkas sitten kävikään! Wirekosken laulu alkoi ja huomasin hymyileväni, hetken taisin jopa toivoa olevani se mikkiständi, jota mies niin mainiosti käsitteli. Kappaleen aikana olin täysin myyty. Laulun loputtua Wirekoski muuttui taas vastenmieliseksi. Kieltäydyn muodostamasta mielipidettäni miehestä, ennen kuin saan selville kumpi näistä kahdesta ääripäästä kuvaa häntä paremmin.

Jerkka Virtanen lauloi pienesti ja herkästi valon pisaroista. Niin pienesti ja herkästi, että suurin huomioni keskittyi pianon ja kitaran hienoon yhteissovitukseen ja säestäjien virheettömään soitantaan. Nyt kun mietin asiaa, en edes muista miltä Jerkka Virtanen näyttää. Tyhjä, turha esitys, ensiluokkainen säestys.

Illan toiseksi viimeinen esiintyjä, Ilpo Kaikkonen, kapusi lavalle juuri niin Robert Plantin näköisenä kuin toivoinkin. Kärtsynpunaisissa pöksyissään Pinkiä tulkinnut Kaikkonen kahmaisi yleisön huomion itselleen jo ensi nuoteilla, mutta katsomon villiinnyttyä kappaleen puolivälissä, villiintyi myös Kaikkonen. Kontrolli karkasi, kun suosionosoitusten irrottama serotoniini aivoissa harhautti vireen hutien puolelle. Vaikka esitys olikin mainio, illan paras, olisin silti toivonut biisin loppuun raivokasta improvisaatiorevittelyä Pinkin tapaan – antoihan kappale sille yllin kyllin tilaa. Jos nyt pitäisi arvata finalisteja, sijoittaisin Kaikkosen ja Girsin listan yläpäähän.

Viimeisenä esiintynyt yllätysnimi oli 21-vuotias Vilikasper Kanth. Lassi Valtosen tilalle semifinaaleihin nostettu Kanth esiintyi ujonoloisesti eikä vireongelmiltakaan vältytty. Liikuttavan lähellä, niin kuin eräs läheisistäni osuvasti toteaisi. Kanthin putoaminen ei tullut yllätyksenä, mutta jos vertaan Kanthia ja Virtasta, on ensimmäinen heistä ehdottomasti mielenkiintoisempi sekä ihmisenä että artistina. Voi myös pohtia, kuinka suuri merkitys viimeisellä esiintymispaikalla oli Kanthin äänimäärälle.

Ensi viikolla semifinaalit jatkuvat tyttöjen esityksillä. Erityisesti odotan Stina Girsin esiintymistä, sekä ehkä hiukan yllättäen, Anna Paateron laulua. Ehkä tällä kertaa pidän hänestä?